Mexico Cityssä lumen suhteen tilanne on vakio: ei lunta. Ei sen puoleen, ei Etelä-Suomessakaan olisi myöskään päässyt hiihtämään tänä alkutalvena. Mutta meidän UkkoSki (tm) onkin ollut yleensä vasta helmikuussa ja Tahkolla. Viime talvi meni Meksikoon muuton takia ohi ja menetin itse määräämäni varausmaksun. Tänä vuonna ilmeisesti kukaan ei ole järkkäämässä ukkoporukkaa kasaan. No can't do, I'm a lonesome cowboy far away from home.

Toivon kipinä hiihdosta nousee mieleen kun ajattelee Meksikon hiihtokeskusta, sitä yhtä ainoaa: 78 m korkea ja 230 m pitkä rinne. Mutta silti, se on hiihtokeskus, jossa on Kalpalinnan korkeusero. Valitettavasti se on sen verran kaukana että automatka sinne lasten kanssa tekisi tuskaa... laiskuus iskee. Toisaalta, se on ympärivuotinen...

Ikävä tulee myös uudenkarheita punaisia Atomic carvertelemarksuksianiakin, jotka jo vanhaa mallia lienevät. Meksikossa varmasti joutuisi tyytymään vuokraamopäreisiin, kanta pultattuna kiinni.

Mielessä kirvelee vielä se että täältähän pääsisi hiihtämään jos olisi yllin kyllin rahaa, ja vielä läheiselle aikavyöhykkeelle. Muistan paikan Solitude, Honeycomb Canyon, vuodelta. 1991. Huokaus.


Sitä paitsi, olisi ihan tyhmää lähteä yksin hiihtämään. Expatriaatti-kultsini (s.o. vaimo) on aina töissä, ja jonkun pitää lapsistakin huolehtia. Ehkä sitten kunhan saadaan kotiapulaisasia taas stabiloitua, ja joku haluaisi tulla kaveriksi.


Perhereissulle ehkä ensi vuonna kun pieninkin on täyttänyt kolme vuotta - Meksikon jälkeen? Tahkolla tavataan... :-/